Olen töissä kahdessa täysin turhanpäiväisessä putiikissa.
Lähden töistä ilmeisesti kotiin ja suuntaan metroasemalle, jossa törmään vanhaan kaveriin ja ajattelen: rakastaisipa hän enemmän itseään.
Kohtaamisen jälkeen mietin tulinko töihin pyörällä vai autolla.
En ole varma ja valitsen auton, käännyn ostoskeskuksen reunaa kohti kotia. Lähden liikennevaloista ja seuraavassa huomaan lapsijoukon jääneen suojatielle paikoilleen jostain syystä.
Auton jarrut eivät tietenkään toimi, tai en tunne jarrun vastavoimaa oikeassa jalassani. Saan auton pysäytettyä juuri jarrua pumppaamalla.
Lapset hymyilevät iloisesti ja kertovat minulle avonaisesta ikkunasta, että kyseessä oli koe.

Jatkan matkaani ja ajotyylini muuttuu vapaammaksi. Vaihteet vaihtuvat lennosta ilman kytkintä. Kiihdytän suoran päähän ja hallitsen tilanteen.
Seuraavassa istun takaisin päin kulkevassa autossa, jota ohjaa Kari Hotakainen. Auto suistuu ojaan ja menee katolleen.
Olemme vahingoittumattomia.
Kättelemme toisia ulkona ja samassa kerron hänelle ongelmastani joka painaa mietäni. Hän vastaa, että se on vaikeinta mitä on kuullut ja kysyy miksi teen niin ja vastaan: koska minun täytyy.

"Tietyn pisteen jälkeen ei voi enää kääntyä takaisin. Siihen pisteeseen saakka on päästävä" - F.Kafka

Istun kirkossa.
Syön höttöä, jota pitelen sylintäydeltä.
Seuraan alttarilla tapahtuvaa pyhää seremoniatanssia, jokä näyttää lumoavalta ja tärkeältä. Samassa ymmärrän, että olen sivussa, seuraaja, en osallistu, katselen ja syön höttöä kuin elokuvissa syödään vaikka mitä.

Valveilla pohdin milloin Jumalanpalveluksissa aletaan syömään popcorneja.